Minna Kuusisto, pääanalyytikko
Kansainvälisen kaupan historia on pitkä, ja kauppa on kiistatta tuonut maailmantalouteen valtavia tehokkuushyötyjä. Suhteellisen edun periaatteen mukaisesti kaikkea ei kannata valmistaa itse. Kansainvälinen kauppa on mahdollistanut kansantalouksien erikoistumisen, kun maat ovat voineet keskittyä tuotannossaan omiin vahvuuksiinsa.
Köyhän maan näkökulmasta kansainvälinen kauppa on suuri mahdollisuus. Luonnonvarat auttavat alkuun pääsemisessä, mutta pidemmällä aikavälillä viennin arvon kasvattaminen edellyttää investointeja, jotka mahdollistavat yhä korkeamman jalostusarvon tuotteiden valmistuksen. Investointien avulla maa voi saada yhä suuremman osan maailmankaupan kakusta. Investoinnit ja kauppa siis nivoutuvat toisiinsa.
Kansainvälisen kaupan kasvu pysähtyi finanssikriisiin, vai pysähtyikö?
Maailmankaupan kasvu suhteutettuna kokonaistuotannon arvoon näyttäisi pysähtyneen finanssikriisiin, mitä on usein pidetty argumenttina globalisaation hidastumiselle. Tuo johtopäätös voi olla väärä.
Todellisuudessa finanssikriisi ei ollut vedenjakaja. Kiinassa ulkomaankauppa suhteutettuna kokonaistuotannon arvoon on laskenut jo vuodesta 2006 lähtien. Vaurastuva Kiina on pystynyt korvaamaan tuontia kotimaisella tuotannolla. Lisäksi viennin osuus on laskenut, koska yhä suurempi osa tuotannosta myydään valtaville kotimarkkinoille. Samalla myös Kiinan viennin maantieteellisessä jakaumassa on tapahtunut muutoksia. Globaalin etelän osuus on vuosi vuodelta kasvanut, Japanin puolestaan vähentynyt. Investoimalla Aasiaan ja Afrikkaan Kiina onkin systemaattisesti rakentanut itselleen uusia vientimarkkinoita.
Myös Yhdysvalloissa ulkomaankauppa suhteutettuna kokonaistuotannon arvoon on laskenut vuodesta 2011 eteenpäin. Kehitys ei kerro varsinaisesta sisäänpäin käpertymisestä vaan ennemmin siitä, että liuskeöljytuotannon käynnistymisen jälkeen Yhdysvallat on ollut aiempaa vähemmän riippuvainen energian tuonnista. Euroalueella ja Japanissa ulkomaankaupan kasvu on jatkunut.
Kansainvälisen kaupan keskinäisriippuvuudet
Samalla, kun Kiina on kasvattanut omaa osuuttaan korkean jalostusarvon kauppatavaroissa, se on tehnyt itsestään yhä tärkeämmän kauppakumppanin lännelle. Kiinalaisen arvonlisän osuus euroalueen ja Yhdysvaltojen viennistä on vuosi vuodelta kasvanut. Japanin viennistä kiinalainen arvonlisä muodostaa vieläkin suuremman osan. EU:ssa ulkomaankauppa on ylipäätään tärkeämmässä roolissa kuin Kiinassa tai Yhdysvalloissa, joten EU on myös erityisen haavoittuvainen kansainvälisen kaupan häiriöille.
Kiina-riippuvuudet näkyvät myös suomalaisten kulutusrakenteessa. Suomessa kiinalaisen arvonlisän osuus kotimaisesta kulutuksesta on vuosi vuodelta noussut ja kotimaisen arvonlisän osuus laskenut. Kiinassa kehitys on päinvastainen, ja kulutuksen kotimaisuusaste on noussut.
Se, että Kiina tuottaa vuosi vuodelta yhä korkeamman arvonlisän tuotteita tarkoittaa, että monien kansainvälisten yritysten arvoketjut ulottuvat tavalla tai toisella Kiinaan oli kyseessä sitten tuotekehitys, tuotanto, alihankinta, tai myynti ja markkinointi. Riippuvuuksien vähentäminen on kaikista vaikeinta arvoketjun alkupäässä. Kiinalla on hallitseva rooli esimerkiksi teollisuudelle kriittisten metallien ja mineraalien sekä lääketuotannossa tarvittavien vaikuttavien aineiden kaupassa.
Kansainvälinen kauppa – riskitekijä vai osa resilienssiä?
Kansainvälisen kaupan kehitystä tarkasteltaessa narratiivi globalisaation hidastumisesta ei saa välitöntä vahvistusta. Alueelliset erot kylläkin korostuvat, ja Kiinan avustuksella esimerkiksi globaalin etelän osuus kaupasta kasvaa. Omavaraisuuden vahvistuminen voi toki osaltaan vähentää tarvetta rajat ylittävälle kaupankäynnille, kuten on tapahtunut Kiinan ja Yhdysvaltojen kohdalla.
Omavaraisuuskysymykset ovatkin geopolitiikan aikakaudella keskiössä. Omavaraisuuden vahvistaminen etenkin strategisilla toimialoilla on ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittinen kysymys. Kuitenkin ajatus siitä, että kansainvälinen kauppa itsessään lisäisi riskejä, on harha. Todellisuudessa kansainvälinen kauppa vahvistaa yhteiskunnan kriisivalmiutta, ei heikennä sitä. Äänestäjiin vetoava kauppapoliittinen retoriikka tuppaa usein korostamaan kaupan haittoja ja sivuuttamaan sen hyödyt.
Suurvaltakilpailu luo vähintäänkin kitkaa maailmantalouteen ja pahimmillaan se jopa kasvattaa jännitteitä. Nykyhetkessä on ikäviä kaikuja 1930-luvun lamaa seuranneesta protektionismin ajasta. Riskienhallinnan suurimpia paradokseja onkin se, että keskinäisriippuvuuksien vähentäminen laskee sotilaallisen konfliktin hintaa.
