Noususuhdanne on globaalilla tasolla jatkunut jo noin kymmenen vuotta finanssikriisin pahimman vaiheen päätyttyä. Finanssikriisin kotimaa Yhdysvallat pääsi nopeasti jaloilleen, mutta Eurooppa rämpi omassa velkakriisissään tovin, ja Suomi pääsi nousuun mukaan kunnolla vasta 2016. Taloudessa nähdyt muutokset ovat sittemmin olleet pääosin hyviä. Erityisesti työllisyyden myönteinen kehittyminen on ollut tärkeää niin suomalaiselle hyvinvointivaltiolle kuin yksittäisten ihmisten taloudelliselle turvallisuudelle ja mielenrauhalle.
Suomen taloudessa on valitettavasti jälleen nähtävissä lukuisia merkkejä nousukauden vaihtumisesta matalasuhdanteeksi, eikä edes uutta taantumaa voida sulkea pois laskuista. Danske Bankin tuorein ennuste povaa alle prosentin tahtiin hidastuvaa talouskasvua 2020, ja myös valtiovarainministeriön ja muiden keskeisten ennustajien näkemyksen mukaan nousu hiipuu. Kauppasota on hyydyttänyt tavaravirtoja ja brexit viilentää investointi-ilmapiiriä Euroopassa, missä suhdannetilanne on muutoinkin heikentynyt esimerkiksi Saksan autoteollisuudessa. Vientivetoiselle Suomen taloudelle tämä on huono uutinen, mikä näkyy jo viennin kasvun tyrehtymisenä ja tarjouspyyntöjen vähentymisenä. Lisäksi teollisuuden investoinnit tuotannolliseen pääomaan ja panostukset tutkimukseen sekä tuotekehitykseen ovat nousukaudellakin jääneet jälkeen kilpailijamaista. Talouskasvun odotetaan tukeutuvan kotitalouksien paisuvaan ostovoimaan, mikä tarvitsee vakaan työmarkkinan kivijalakseen.
Heikentynyt suhdannetilanne hankaloittaa myös Rinteen hallituksen työllisyystavoitteen saavuttamista. Helpoimmin työllistyvät ovat jo pitkälti töissä, eikä kansainvälisestä taloudesta tule vastaavaa vetoapua kuin edellisellä hallituskaudella. Hallitus on myös sitoutunut tasapainottamaan julkisen talouden vuoteen 2023 mennessä, jolloin velka/BKT -suhde painuisi 57,1 prosenttiin. Tavoitteen saavuttaminen on tosin ehdollinen työllisyysasteen nousulle 75 prosenttiin, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Hallitus on ahkerasti purkamassa aktiivimallia, mutta esitetyt lisätoimet työllisyysasteen nostamiseksi eivät vakuuta. Hidastuvan kasvun oloissa, mikäli hallitusohjelman tavoitteesta pidetään kiinni, lupaus budjettitasapainosta tekee elvyttävästä talouspolitiikasta erittäin vaikeaa.
Kysymys tiukasta velkatavoitteesta asettuu uuteen valoon, kun katsotaan korkojen kehitystä. Finanssikriisin jälkeinen nollakorkojen aika on osoittautumassa pitkäaikaiseksi ilmiöksi. Monet valtiot saavat pitkäaikaistakin lainaa jopa negatiivisilla koroilla, eli sijoittajat maksavat siitä, että saavat lainata rahaa turvallisiksi velallisiksi koetuille tahoille. Suomikin on taloushistoriallisesti erikoisessa tilanteessa. Finanssikriisin jälkeen valtion velka on tuplaantunut, mutta korkomenot ovat pienentyneet yli viidenneksen. Sama ilmiö koskee myös monia muita valtioita. Velkarahasta on tullut niille ainakin tilapäisesti lähes ilmaista.
Julkisen keskustelun valtavirrassa suhde valtion velkaan ei ole kuitenkaan muuttunut korkojen muutoksen myötä. Velka ja huoli sen tuleville sukupolville aiheuttamasta taakasta hallitsevat edelleen suomalaista talouspoliittista keskustelua. Maastrichtin sopimuksen 60 prosentin velkasuhdelukua pidetään lähes pyhänä, vaikka moni maa sitä rikkoo, eikä lukua voida varsinaisesti taloustieteellisesti perustella. Sama huoli velasta koskee euroalueella erityisesti Saksaa, jossa on kavahdettu julkisen talouden velkaantumista ja myös pelätty inflaatiota. Monet toivovat Saksan elvyttävän taantuvaa taloutta, mutta toistaiseksi maassa vallitsee täystyöllisyys, ja mahdollinen elvytys valuisi lähinnä muun euroalueen hyödyksi. Saksan sisäisessä keskustelussa vähemmistö kannattaa julkisten menojen lisäystä etupainotteisesti, ennen kuin varmasti tiedetään taloustilanteen heikentyneen ratkaisevasti, mutta valtavirta pitää kiinni lakiin kirjatusta velkajarrusta ja pelkää elvytyksen ylikuumentavan taloutta.
Liiallisen nuiva suhtautuminen velkaan voi kuitenkin johtaa ali-investointeihin talouden kasvua vauhdittaviin tekijöihin, kuten koulutukseen ja infrastruktuuriin. Pienet investoinnit tarkoittavat hitaampaa tuottavuuden kasvua, mikä vaatimattomamman talouskasvun kautta vaikeuttaa tulevien sukupolvien asemaa ja velan hoitamista tulevina vuosina. Investoinnit sopivat parhaimmillaan myös suhdannevaihteluiden tasaamiseen, mutta silloin niiden täytyy olla luonteeltaan nopeasti käynnistettävissä olevia.
Pitkän aikavälin velkakestävyys on luonnollisesti myös tärkeää, eikä Suomen valtion huoltosuhde ole todellakaan paranemaan päin. Julkiset menot tulevat lisääntymään ilman päätösperäisiä menonlisäyksiä jo ikärakenteen muutosten vuoksi. Kestävyysvaje on totta. On kuitenkin syytä kysyä, olemmeko menneet liian tiukkoja tuijottaessamme valtion velan kokonaismäärää tai suhdetta bruttokansantuotteeseen aikana jolloin investoinnit laahaavat ja korot matelevat. EKP:n keinovalikoima talouden piristämiseen on vähitellen käytetty ja keskuspankin väistynyt pääjohtaja Mario Draghi totesi syyskuussa, että finanssipolitiikan pitäisi ottaa vetovastuu niissä maissa, joilla on finanssipoliittista liikkumavaraa. Myös Euroopan komission talousasioiden komissaari Pierre Moscovici on kannustanut Saksaa ja Alankomaita elvytystoimiin maiden oman ja euroalueen yhteisen intressin vuoksi. Alankomaiden hallitus onkin keventämässä kotitalouksien verotusta ja rakentaa miljardirahastoa, jonka olisi tarkoitus investoida innovaatiotoimintaan ja infrastruktuuriin.
Taloustutkijat Paul de Grauwe ja Yuemei Ji tekevät tuoreessa artikkelissaan (2019) tähän teemaan liittyen kiinnostavia johtopäätöksiä. He katsovat, että nykyisen kaltaisen korkopolitiikan oloissa taantuman uhkaamat euromaat, ml. Suomi, voisivat halutessaan käynnistää velkarahoituksella erittäin merkittäviä investointeja taloutta elvyttääkseen ja työllisyyttä parantaakseen. Merkittäväkään elvytys (tutkijoiden arviossa yli 3 prosenttia bruttokansantuotteesta) ei johtaisi kestämättömään velan nousuun matalien korkojen maailmassa. Elvytys kannattaisi luonnollisesti käyttää järkeviin hankkeisiin, mihin toki sisältyy poliittisen valinnan riski. Lisäksi yhtäaikainen elvytys useassa EU-maassa tuottaisi paremman tuloksen kuin yhden piskuisen maan panostus.
Heikko tuottavuuskasvu, työikäisen väestön supistuminen ja Suomen korkeahko luonnollinen työttömyysaste viittaavat tarpeeseen tehdä rakenteellisia uudistuksia, jotta talouden resurssit saadaan parempaan käyttöön. Finanssipolitiikka ei kuitenkaan kilpaile rakennepolitiikan kanssa, vaan ne täydentävät toisiaan erittäin tärkeällä tavalla. Finanssipoliittinen elvytys toimii hyvin vain jos taloudessa on vapaita resursseja taantuman takia tai rakenteellisten uudistusten ansiosta. Työmarkkinoiden uudistus ja työvoiman koulutus uusiin ammatteihin ovat hyödyksi, jotta finanssipoliittiset panostukset kantaisivat runsaan sadon. Samalla talouden velanhoitokyky kohentuisi korkeamman työllisyyden ja paremman tuottavuuden ansiosta. Suhtautuminen velkaan voi kaivata päivitystä, mutta velkaelvytykseen liittyy siis edelleen reunaehtoja.
Hallitusohjelmassa on varauduttu niin kutsuttujen tulevaisuusinvestointien rahoittamiseen myymällä julkista omaisuutta, pääasiassa valtion omistuksia yrityksissä. Valtion osallistuminen nykyisessä laajuudessa osakemarkkinoille on perusteltu keskustelunaihe, monia omistuksia kannattaisi varmaan myydä, mutta puhtaan taloudellisesta näkökulmasta valtion omaisuusmyynneissä ei juuri tällä hetkellä ole välttämättä järkeä. Yhtiöomistukset tuottavat huomattavan osinkotulon valtiolle ja omistuksia kaupiteltaisiin suuressa mitassa matalasuhdanteessa, jolloin parhaan hinnan saaminen voi olla hankalaa. Mikäli tulevaisuuspanostuksiin tarvitaan rahaa, sitä olisi saatavilla markkinoilta erittäin edullisesti ilman, että valtion tulisi nyt uhrata tulevia osinkotulojaan.
Kansikuva: Niko Virtanen (CC BY 4.0)
