Kaunokirjallisen kalenterivuoden kohokohta on Finlandia-seremonia. Esimakua saatiin tänään, kun julkistettiin kuusi ansioitunutta ehdokasta, jotka pääsevät kamppailemaan 30 000 euron palkintosummasta. Lopullinen voittaja selviää 27.11.
Jaossa on myös kunniaa, ehkä jopa paikka kotimaisen kirjallisuuden historiassa, mutta keskityn nyt palkinnon rahalliseen puoleen. Ekonomistithan ovat tunnetusti kiinnostuneita vain rahasta.
Kaikki Finlandia-voittajat ovat tasa-arvoisia, mutta toiset Finlandia-voittajat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Palkinto on nimittäin suojaton armotonta inflaatiopeikkoa vastaan: summaan ei kohdistu automaattisia korotuksia, eikä sen suuruus ole agendalla syksyn työmarkkinapöydissä. Siksi ei ole yllätys, että erityisesti ostovoimakorjattuna palkintosumma on vaihdellut jokseenkin mielivaltaisesti.
Missä oikeus, missä vääryys?
Ensimmäinen palkinto myönnettiin vuonna 1984 kirjailija Erno Paasilinnalle teoksesta Yksinäisyys ja uhma. Palkinto oli suuruudeltaan 100 000 markkaa. Ehkä hieman yllättäen se on myös toistaiseksi myönnetyistä palkinnoista ostovoimakorjatulta arvoltaan suurin: vuoden 2018 hintatasossa Ernon palkinto oli 35 402 euroa, eli yli viisi tonnia nykyistä enemmän. Ero on valtava, kun ottaa huomioon, miten paljon palkkataso on 35 vuoden aikana kohonnut. Keskipalkkaan suhteutettuna Finlandia-palkinnon historia näyttääkin murheelliselta. Paasilinnan saama ensimmäinen palkinto oli 20-kertainen verrattuna oman aikansa palkansaajan keskimääräiseen kuukausiansioon. Nykyinen summa ei yllä likimainkaan samaan, ei edes kymmenen kuukauden tilipussiin. Palkansaajien keskiansioihin suhteutettuna Finlandia-palkinto on siis karkeasti ottaen puolittunut. Auts!
Väkevän startin jälkeen alkoikin pitkä ja raskas taival, jonka aikana Finlandia-palkinnon ostovoima mureni. Inflaatio oli 80-luvuilla vauhdikasta, eikä korotuksia palkintosummassa silti nähty. Tappiot inflaatiopeikon tuhoista kuittasi Irja Rane, joka sai vuonna 1996 palkinnon teoksellaan Naurava neitsyt. Nauru hyytyi, kun selvisi, että palkintosumma oli edelleen samainen 100 000 markkaa, jonka reaalinen arvo oli vajonnut siinä vaiheessa vaivaiseksi 23 437 euroksi. Kyseessä on kaikkien aikojen pienin palkintosumma.
Ero on räikeä verrattuna seuraavana vuonna palkinnon saaneeseen Antti Tuuriin, joka pisti taskuunsa Finlandia-historia toiseksi suurimman potin Pohjanmaa-sarjan päätösteoksella Lakeuden kutsu. Nokia-Suomessa ei oltu enää köyhiä eikä kipeitä, ja palkintosumma nostettiin kerralla 150 000 markkaan, mikä vastaa nykyrahassa 34 728 euroa. Antin saama Finlandia oli siis yli 11 000 euroa edellisvuoden palkintoa suurempi.
Kysy nörtiltä
Vuoden 2019 voittaja ei ole vielä selvillä, mutta se jo tiedetään, ettei hänen saamansa palkintosumma tule olemaan häävi. Vuonna 2008 Sofi Oksanen sai iloita tasokorotuksesta, mutta sen jälkeen ei uusia ole nähty. Taivaanpallo-teoksesta Olli Jaloselle viime vuonna myönnetty palkinto olikin pienin yli 20 vuoteen, ja tänä vuonna summa jää inflaation takia reilun prosentin sitäkin pienemmäksi. Jalosen kurjaa tilannetta toki helpotti se, että hän oli jo kertaalleen aikaisemmin saanut palkinnon vuonna 1990.
Ekonomistin näkökulmasta mielivaltaisesti arvoltaan vaihteleva palkinto on kummallinen. Esitänkin tässä yhteydessä puolivakavana kehitysehdotuksena palkinnon myöntävälle Suomen Kirjasäätiölle, että jatkossa palkintosumma indeksoidaan, jotta sen ostovoima pysyy hintojen matkassa. Päätettäväksi jää, toteutetaanko indeksointi puhtaasti kuluttajahintojen mukaan, kuten esimerkiksi opintotuessa, vai huomioidaanko ainakin osittain myös yleistä ansiokehitystä samaan tapaan kuin työeläkkeissä. Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi jäseneksi Finlandia-palkinnon indeksointia pohtivaan työryhmään.
Finlandia-palkinnon ostovoiman kehitys, euroa (vuoden 2018 hintatasossa)
