Keskuspankit nostavat korkoja, ja hallitukset elvyttävät. Julkinen keskustelu kiihtyy, kun poliitikot kyseenalaistavat keskuspankkeja ja taloustieteilijät kritisoivat poliitikkoja. Mutta miksi julkinen keskustelu keskuspankkien tavoitteista kuumentaa niin kovasti tunteita?
Kuka on väärässä vai onko kukaan?
Taloustieteilijän näkökulmasta keskuspankilla ei nykytilanteessa ole muita vaihtoehtoja kuin kiristää rahapolitiikkaa. Tämä johtuu siitä, että nopea inflaatio uhkaa hintavakautta, jonka vaaliminen on keskuspankin tehtävä.
Poliitikkojen tilanne on paljon monimutkaisempi. Heillä on paitsi suora vastuu finanssipolitiikasta myös implisiittinen vastuu rahapolitiikasta – onhan hintavakausmandaatin antaminen keskuspankeille poliittinen päätös.
Keskuspankkien ja poliitikkojen tavoitteet ovat erilaisia, ja talouspolitiikka on aina myös arvovalintoja. Kotitalouksien ahdinko heijastuu äänestyskäyttäytymiseen, jolloin poliitikkojen intressinä on helpottaa sitä. Pahimmillaan laaja ahdinko voisi ajaa kansaa kaduille tilanteessa, jossa yhteiskuntarauhan vaaliminen on tärkeää myös EU:n yhtenäisyyden turvaamiseksi.
Velkarahoitteiset tukipaketit voikin nähdä joko perusteettomina menolisäyksinä ja vastuuttomana talouspolitiikkana tai osaltaan harkittuina investointeina yhteiskuntarauhaan kireässä geopoliittisessa tilanteessa.
Miksi poliitikkojen kritiikki keskuspankkeja kohtaan herättää keskustelua?
Viime viikkoina johtavat eurooppalaiset poliitikot ovat kyseenalaistaneet, onko keskuspankkien tavoitteet asetettu oikein, jos uskottavuuden vaaliminen vaatii niiltä talouden ajamista taantumaan. Nämä avaukset ovat odotetusti herättäneet kritiikkiä taloustieteilijöiden keskuudessa, koska keskuspankkien riippumattomuus ja itsenäinen päätöksenteko ovat vallitsevan talouspoliittisen ajattelumme kulmakiviä.
Pelko taloustieteilijöiden keskuudessa on, että jos poliitikot saisivat vaikuttaa keskuspankin rahapolitiikkaan, heidän intresseissään voisi olla esimerkiksi valtion menojen ja alijäämän rahoittaminen keskuspankkirahalla, mikä kiihdyttäisi inflaatiota. Vain poliittisesta päätöksenteosta riippumaton keskuspankki voi uskottavasti huolehtia hintavakaudesta.
Mitä keskuspankin riippumattomuuden menetyksestä voi seurata?
Esimerkkejä riippumattomuutensa menettäneistä keskuspankeista löytyy läheltäkin. Turkissa hallituksen tiukassa napanuorassa oleva keskuspankki on laskenut ohjauskorkoa hintavakaudesta piittaamatta, ja inflaatio on kiihtynyt jo yli 80 prosenttiin.
Nopea inflaatio on johtanut myös Turkin valuutan liiran heikkenemiseen. Seurauksena yritysten ja kotitalouksien toimintaympäristö on vaikeutunut, talletukset menettävät arvoaan ja valuuttalainojen takaisinmaksusta on tullut vaikeampaa niin yrityksille kuin yksityishenkilöillekin. Turkin esimerkki osoittaa, että hintavakaus on kaikkien etu.
Saako rahapolitiikan tavoitteista keskustella?
Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun eurooppalaiset poliitikot kritisoivat EKP:n harjoittamaa rahapolitiikkaa. Esimerkiksi EKP:n negatiivisten talletuskorkojen politiikka sekä valtionlainojen osto-ohjelmat ovat saaneet vuosien mittaan poliitikoilta osakseen kritiikkiä. Aiemmin kritiikki on usein kohdistunut keskuspankin rahapoliittisiin toimiin – ei niinkään rahapolitiikan tavoitteisiin.
Keskuspankki päättää strategiastaan ja voi esimerkiksi määritellä hintavakaustavoitteensa sitä koskevan lain puitteissa. Rahapolitiikan tavoitteita koskeva julkinen keskustelu on suotavaa, mutta keskustelu mandaatista ei kuulu keskuspankille itselleen.
Poliitikot sen sijaan voivat osallistua tähän keskusteluun, ja edustuksellisessa demokratiassa se lienee jopa väistämätöntä. Keskustelua rahapolitiikan ideoista tulee käydä, mutta ilman, että poliitikot kyseenalaistavat riippumattoman keskuspankin rahapoliittisia päätöksiä, joita se tekee lakisääteisen mandaattinsa puitteissa.
Kirjoittaja on Danske Bankin pääanalyytikko.
