Hallitusneuvotteluiden vetäjän Antti Rinteen mukaan rakenteilla olevan hallituksen ei tarvitse lähteä leikkaamaan menoista. Hallitus voi Rinteen mukaan käyttää rahaa sekä pysyviin menolisäyksiin, että investointiluontoisiin asioihin. Julkisten menojen kasvu voi olla miljardiluokkaa, eikä valtion tulojen nykyinen nousutahti riitä kattamaan paisuvia menoja ilman lisätoimia. Noususuhdanteessa, missä Suomen talous on ollut vuodesta 2016 lähtien, ei suhdannemielessä kannattaisi edes lisätä julkisia menoja merkittävästi. Suhdannetilanne on kuitenkin heikkenemässä esimerkiksi rakentamisen puolella, joten osa hallitusneuvottelijoiden kaavailemista hankkeista voitaisiin onnistua toteuttamaan järkevään aikaan heikommassa suhdanneympäristössä. Samalla talouden rakenteita kannattaisi uudistaa ja työllisyysastetta pyrkiä nostamaan, jotta julkiset hankkeet eivät syrjäyttäisi yksityisiä investointeja ja ylikuumentaisi taloutta. Suunnitelmat parantaa infrastruktuuria ja lisätä panostuksia koulutukseen sekä tutkimukseen ovat kansantalouden elinvoiman kannalta helpoimmin perusteltavia. Pidättäytyminen kaikista menoleikkauksista tai muut pysyvät menolisäykset sen sijaan uhkaisivat paisuttaa rakenteellista alijäämää, mikä heikentäisi julkisen talouden kestävyyttä ja uhkaisi johtaa pysyvästi ankarampaan verotukseen.
Mikäli menoja päädytään lisäämään, mikä tällä hetkellä näyttää todennäköiseltä, paisunut budjetti täytyy rahoittaa joko velaksi, kiristämällä verotusta tai myymällä valtion omaisuutta. Kaikissa näissä on omat etunsa ja haittansa. Velkarahan korko on ja pysyy lähitulevaisuudessa melko varmasti erittäin matalana, mutta velka uhkaa tulevaisuudessa paisua huolestuttavan nopeasti pelkästään ikääntymiseen liittyvien menopaineiden vuoksi. Verotusta voi aiheellisesti kiristää esimerkiksi haittaverotuksen osalta, mutta Suomen kokonaisveroaste on jo korkea. Ansiotuloverotuksen kireys ei esimerkiksi auta houkuttelemaan maahan uutta osaava työvoimaa. Veronkiristykset heikkenevässä suhdannetilanteessa voisivat myös iskeä kipeästi kotimaiseen kysyntään.
Valtion omaisuuden myynti näyttää hallitusneuvotteluissa olleen hankala paikka ainakin vasemmistoliitolle, mutta neuvottelut jatkuvat ja hallitus ilmeisesti valmistautuu myymään. Edellisetkin hallitukset ovat myyneet valtion omaisuutta merkittävillä summilla, mikä on vähentänyt tarvetta ottaa lisävelkaa. Huomattava osa valtion omaisuudesta koostuu listatuista osakeyhtiöistä ja muista yrityksistä, jotka ovat likvidiä varallisuutta ja maksavat osinkoja. Valtion omistukset pörssiyhtiöissä suoraan ja Solidiumin kautta ovat vaihdelleet arvoltaan 25-30 miljardin euron välillä viime aikoina. Vuoden 2018 lopussa valtiolla oli rahoitusvarallisuutta yhteensä yli 60 miljardin euron arvosta, minkä päälle tulee huomattava määrä kiinteää omaisuutta kuten metsiä. Kunnillakin on huomattava määrä omaisuutta, mutta valtioon verrattuna vähän listattuja osakkeita. Julkisen sektorin omistamien osakkeiden myyntiä kannattaa tarkastella säännöllisesti omistusten tarpeellisuuden ja myynnin ajankohdan järkevyyden kannalta. Mikäli omistus ei selvästi auta saavuttamaan jotain poliittista päämäärää, siitä voi luopua. Turhia omistuksia valtiolta varmastikin löytyy. Tällä hetkellä useiden yhtiöiden osinkotuotto kuitenkin ylittää valtion velasta maksettavan koron ja sopivan myyntiajankohdan löytäminenkin voi olla haastavaa. Myyntejä voi silti tarkkaan harkiten jatkaa hallituskauden kuluessa, aivan kuten edellisetkin hallitukset ovat tehneet. Koko budjettivajetta ei näin kuitenkaan voi rahoittaa.
Valtion velan korko on tällä mitättömän pieni, lainaa saa 10 vuodeksi lähes nollakorolla. Suomen julkisen velan suhde bruttokansantuotteeseen on painunut alle 60 prosenttiin, mikä on sopimusten sallimissa puitteissa ja alittaa EU:n keskimääräisen tason. Ajankohtaa voikin pitää suotuisana tarkkaan harkitulle lisävelkaantumiselle ja ajatella, että tuollaisella korolla kannattaisi toteuttaa investointeja, joiden tuoton ei tarvitsisi juuri nollasta poiketa. Investoinnit tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoitukseen sekä koulutukseen saattaisivat tuottaa nollaa enemmän, vaikka tuotto on tietenkin epävarma. Investoinnit infrastruktuuriinkin voivat parantaa tuottavuutta ja talouskasvun edellytyksiä, mikä lisää myös verotuloja. Heikkenevässä suhdannetilanteessa nämä investoinnit voisivat myös onnistua olemaan oikea-aikaista elvytystä. Suomen talouden keskeiset ongelmat ovat kuitenkin pääosin rakenteellisia, kuten supistuva työikäinen väestö ja turhan heikko tuottavuuskehitys. Panostukset koulutukseen ja tutkimukseen saattaisi nostaa tuottavuutta, mutta siihen tarvitaan myös rakenneuudistuksia ja kukoistavaa elinkeinoelämää. Kaikki luottoluokittajat odottavat Suomelta rakenteellisia uudistuksia, jotka lisäävät kansantalouden elinvoimaa ja kykyä huolehtia vastuistaan.
Tässä tilanteessa velkarahoituksen painottaminen olisi vähemmän haitallista kuin verotuksen laajamittainen kiristäminen. Valtio saa halpaa lainaa, mikä ei veronkorotusten lailla syö kotimaista ostovoimaa tai lannista yrittäjyyttä. Pysyviä menoja ei kannata rakentaa velan varaan – järkevät faktojen pohjalta arvioidut kertainvestoinnit ovat eri asia. Velkaantuminen täytyy kuitenkin säilyttää maltillisena, sillä mahdollisuus ottaa lisävelkaa toimii puskurina tulevien kriisien varalta. Liian korkealle nouseva velka rajoittaisi talouspolitiikan liikkumavaraa uuden mittavan kriisin iskiessä, etenkin kun Suomelta puuttuu itsenäinen rahapolitiikka. Uuden kriisin iskiessä jouduttaisiin painottamaan rakenteellisia uudistuksia ja julkisten menojen lisäleikkauksia.
