Perhe-eläke on eräs Suomen eläkejärjestelmän kiistanalaisimmista osista. Työeläkkeen kulmakivi on ansioperiaate: omalla työllä ansaitaan rahaa, josta maksetaan eläkemaksua ja kartutetaan eläkettä. Perhe-eläke venyttää periaatetta reippaasti. Sen kautta edesmenneen aviopuolison työeläkettä siirretään leskelle tai alaikäiselle lapselle. Eläke pohjautuu edelleen työansioihin, ei kuitenkaan omiin ansioihisi.
Kiista ei koske lasten melko harvinaisia eläkkeitä. Yleisesti hyväksytään, että tukea tarvitaan, jos huoltaja menehtyy ennenaikaisesti. Tukimekanismi voisi olla muu kuin työeläkejärjestelmä, mutta en keskity nyt siihen.
Yksin eläneet pienituloiset ovat sen sijaan pitkään ihmetelleet, miksi jo valmiiksi korkeampaan elintasoon tottuneita aviopareja tuetaan lisää työeläkejärjestelmän kautta. Virallinen selitys kuuluu, että eläkkeellä pyritään ylläpitämään ”totuttua elintasoa”. Argumenttihan se sekin.
Lysti ei myöskään ole ilmaista, vaan perhe-eläkkeisiin kuluu rahaa 1,8 miljardia euroa vuosittain. Sekin on ongelma, koska eläkejärjestelmän rahoituksen riittävyys on kohteliaasti sanottuna epäselvä.
Hyvästi Suomisen Olli
Mutta järjestelmää ollaan siis uudistamassa, ja hyvä niin. Vuoden 2017 eläkeuudistuksessa linjattiin alustavasti perhe-eläkejärjestelmän kehittämisestä, ja nyt työmarkkinajärjestöjen neuvottelema paketti on etenemässä eduskuntaan hallituksen esityksenä. Lakiesitys on tarkoitus antaa vielä ennen joulua ja se tulee voimaan 2022 alusta. Esityksellä on lupaava tulevaisuus edessään, koska uudistuksen takana on sekä Hakaniemen että Etelärannan tuki.
Uudistuksessa on paljon hyvää. Mutta valitettavasti kunnianhimon taso jäi keskinkertaiseksi. Uuden lain kolme tärkeintä elementtiä liittyvät määräaikaisuuteen, avopuolisoiden asemaan ja lasten eläkkeiden keston pidentämiseen.
Huoltajansa menettänyt lapsi tarvitsee tukea, kuten jo totesin. Avopuolisoiden aseman parantaminen taas pyrkii vastaamaan kritiikkiin, jonka mukaan nykyinen perhe-eläkemalli on liikaa naimisissa perinteisen avioliittokäsityksen kanssa. Leskeneläkkeeseen ovat nimittäin oikeutettuja ainoastaan avioparit, eivät muut perheet. Ei ole selvää, että lakisääteisen työeläkejärjestelmän tulisi toimia moraalinvartijana, joka ottaa kantaa perhetyyppien paremmuuteen.
Lakiuudistus ottaa varovaisen askeleen poispäin 1950-luvun arvomaailmasta. Ehdot leskeneläkkeen myöntämiseksi avopareille ovat silti tiukat. Jatkossa leskeneläkettä voi saada myös avopuoliso, mutta vain, jos hänellä on yhteinen alaikäinen lapsi kuolleen puolison kanssa ja he ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta. Käytännössä perhe-eläke tulee siis jatkossakin rakentumaan lähes yksinomaan perinteisen avioliittokäsitteen varaan. Ei työeläkerahaa susipareille!
Nuoret pääsevät maksamaan
Ymmärrän silti haluttomuuden myöntää eläkettä kaikille pariskunnille, kun rahat uhkaavat muutenkin loppua. Etenkin, kun leskeneläke synnyttää myrkyllisiä kannusteita lyhentää työuria.
Pikemminkin kysyn, tarvitaanko nykymaailmassa vielä lakisääteistä puolisoeläkettä? Historiallisesti sen taustalla on ollut toisenlainen yhteiskunta ja sukupuolten välinen työnjako, joka rakentui ajatukselle miehestä perheen elättäjänä. Nykyisin kaikki osallistuvat työmarkkinoilla sukupuolesta riippumatta ja vanhempainvapaistakin on karttunut eläkettä jo pitkään. Asevelvollisuudesta ei tosin vieläkään kartu, eli näiltä osin eläkejärjestelmän tasa-arvossa riittää edelleen tekemistä.
Perhe-eläkeuudistuksen tuomista muutoksista suurin on etuuden määräaikaisuus. Leskeneläke jopa lakkaa olemasta eläke sanan vahvassa merkityksessä, koska se ei enää tarjoa vakuutusta elinajan kestoon liittyvään epävarmuuteen. Periaatteellisesti iso muutos on kuitenkin vesitetty mammuttimaisella siirtymäajalla.
Ymmärrän, että siirtymäaikaa tarvitaan. Mutta uudistuksessa se on venytetty lähes absurdin pitkäksi. Leskeneläkkeen keston rajaus ei koske millään tapaa ennen vuotta 1975 syntyneitä. Uusia elinikäisiä leskeneläkkeitä tullaan siis myöntämään vielä vuosikymmeniä. Sen sijaan nuoremmat ikäluokat jäävät taas nuolemaan näppejään ja pääsevät maksajan rooliin.
Kaukana tulevaisuudessa yleistyvä määräaikainen leskeneläke tulee myös olemaan kestoltaan hämmentävän pitkä eli 10-vuotinen. Mikä logiikka on näin pitkäkestoisessa, mutta silti määräaikaisessa etuudessa?
Puolison kuolemaa seuraavan sopeutumisvaiheen määritteleminen 10 vuoden mittaiseksi tuntuu lievästi sanoen oudolta. Itse kannatan määräaikaisuutta, mutta jopa pysyvä etuus olisi ymmärrettävämpi ratkaisu kuin pitkäkestoinen määräaikainen etuus, johon ehtii täydellisesti tottua ennen kuin se elinkaaren loppuvaiheessa äkisti katoaa savuna ilmaan.
Kouluarvosana: 7+
Tulevaisuudessakin perhe-eläke tulee olemaan isossa roolissa sekä hyvässä että pahassa. Leskeneläke ehkäisee merkittävällä tavalla vanhuusköyhyyttä, mikä on hienoa. Toisaalta jatkossakin työeläkeraha siirtyy yksinäisiltä ihmisiltä kohti paremmin toimeentulevia aviopareja. Kustannuspaineiden hillinnästä myönnettävä arvosana ei sekään yllä uudistuksen osalta kiitettävään. Itse asiassa Eläketurvakeskuksen vaikutusarvion mukaan perhe-eläkeuudistus tuo pelkkiä lisämenoja aina 2050-luvulle saakka.
Suomalaisen yhteiskunnan vahvuutena pidetään usein kykyä kompromisseihin. Perhe-eläkeuudistus taitaa olla tästä esimerkki. Monella tapaa se vie eläkejärjestelmää hyvään suuntaan. Lapaan tulee kuitenkin avopaikassa syöttöjä harvoin. Käsillä oli mahdollisuus parantaa eläkejärjestelmän rahoituksen tasapainoa ja oikeudenmukaisuutta, se mahdollisuus suurelta osin hukattiin.
