“I have seen the future, and it is much like the present, only longer.” – Dan Quisenberry

Miltä elämäsi näyttää viiden vuoden kuluttua? Paremmalta, huonommalta vai samalta kuin tänään? Nobel-palkittu taloustieteilijä Angus Deaton väitti vuonna 2018 julkaistussa artikkelissaan, että ihmiset ovat irrationaalisen optimistisia tulevaisuutensa suhteen. Tyypillisesti uskomme, että elämä muuttuu nykyistä paremmaksi. Todellisuudessa näin ei käy*.

Aikakoneella tulevaisuuteen

Mistä Deaton tietää, muuttuuko elämäni paremmaksi? Ei hän varmuudella tiedä, mutta sen sijaan on mahdollista vertailla odotuksia hyvinvoinnin kehityksestä suhteessa iältään vanhempien toteutuneeseen hyvinvointiin. Keskeinen havainto on, ettei koettu hyvinvointi koskaan nouse sille tasolle kuin nuorempana luultiin. Ihmiset ovat liian toiveikkaita tulevaisuudestaan. Usko tai älä, mutta ikäryhmittäinen vertailu toimii aikakoneena, jonka avulla voit kurkistaa myös omaan tulevaisuuteesi.

Odotukset elämänlaadun paranemisesta ovat suurimmillaan nuorena. Iän myötä ihmiset muuttuvat pessimistisemmiksi. Siksi iän karttuessa odotusten ristiriita suhteessa koettuun hyvinvointiin kaventuu tasaisesti. Yli 65-vuotiaiden ryhmässä koettu hyvinvointi jopa ylittää jonkin verran odotetun hyvinvoinnin, ainakin rikkaissa länsimaissa. Eläkeläisten synkistely muodostaakin poikkeuksen ihmiseloa riivaavalle optimismille ja saattaa valahtaa jopa pessimismin puolelle. Hieman yllättäen raportoitu hyvinvointi nimittäin nousee vanhempana suhteessa keski-ikäisiin – ilmiö, joka tunnetaan onnellisuuden U-käyränä.

Itse raportoidun hyvinvoinnin mittaamiseen liittyy metodologisia haasteita, mutta suurpiirteisenä henkilönä en takerru pikkuseikkoihin. Minun puolestani akateeminen yhteisö saa menettää niistä yöunensa. Sen sijaan tyydyn kysymään, olisiko realistinen maailmankuva kirous vai siunaus?

Onko parempi tietää, ettei mikään muutu paremmaksi vai uskoa illusorisesti, että kulman takana odottaa fantastinen tulevaisuus? Psykologit ovat perinteisesti ajatelleet, että patologisesti masentuneen ihmisen tunnusmerkki on realistinen minäkuva. Niin sanottuun normaaliin minäkuvaan kuuluu taipumus tarkastella omaa toimintaansa ruusunpunaisten lasien läpi. Ajatus on hengeltään linjassa Deatonin analyysin kanssa. Ihminen on optimistinen eläin.

Vuosi 2020

Tätä paskamyrskyä ei osattu odottaa. Nöyryyttävä tilanne, koska vuoden 2020 tapahtumat ovat itse asiassa suoraan epidemiologian johdanto-oppikirjasta. Jos kirja on edelleen ”too long; didn’t read”, voit tehdä kuten minä ja katsoa Hollywood-version eli Steven Soderberghin ohjaaman elokuvan Contagion vuodelta 2011. Elokuva on viimeistä yksityiskohtaa myöten kuin pidennetty versio Ylen A-studion koronalähetyksestä, joskin Matt Damonin ja Kate Winsletin näyttelemänä. Bonuksena on virustartuntaan näyttävästi kuoleva Gwyneth Paltrow, jonka kohtalo ei jätä paatuneintakaan katsojaa kylmäksi. Kovin suuresta uutisesta ei pandemian kanssa siis puhuta, vaikka sen täsmällinen alkamishetki oli tietysti yllätys. Ja meille optimisteille iso šokki.

En ole epidemiologi, virologi, enkä paljon mitään muutakaan. Jotain silti tiedän. Ensinnäkin sen, että elämä oli vuonna 2019 pääpiirteissään erinomaista. Ei haittaa, vaikka se ei olisi muuttumassa paremmaksi siihen tapaan kuin ylioptimistiset ihmiset luulevat. Olen hyvinkin valmis tyytymään siihen, että saan vanhan elämäni takaisin sellaisenaan.

Toiseksi, juuri nyt ihmisten luontaiselle optimismille on sekä tarvetta että perusteita. Jos ei uskoisi asioiden kääntyvän parempaan, olisi kuristavia koronarajoituksia vaikea jaksaa. Etenkään marraskuussa, kun auringon näkeminen on Suomessa harvinaisempaa kuin lottovoitto. Mutta poikkeuksellisesti tulevaisuudenuskolle on myös perusteita. Kyllä rokote vielä tulee. Aivan niin kuin elokuvassakin lopulta tuli.

* Deaton, Angus. 2018. “What do self-reports of wellbeing say about life-cycle theory and policy?” Journal of Public Economics 162 (June 2018): 18-25.