Itsenäisyyden saavuttanut ja sisällissodan runtelema Suomi oli 1920-luvulla runsaan kolmen miljoonan asukkaan maatalousvaltainen yhteiskunta, missä kaupungistuminen eteni vähitellen ja elintaso nousi kohisten. Bruttokansantuote nousi noin 6 prosenttia vuodessa, eli samaa tahtia nykyisen Kiinan kanssa. Väestö oli nuorta ja työvoimaa runsaasti. Monet muuttivat työn perässä ulkomaille. Lex Kallio antoi maattomille mahdollisuuksia maatilan hankintaan ja torjui maatyöläisten radikalisoitumista. Autot ja radiot yleistyivät. Paavo Nurmi juoksi Suomea maailmankartalle. Suomen valtio oli kohtalaisen vähävelkainen, mutta sen maine velallisena jätti vielä toivomisen varaa. Vuonna 1921 säädetyn lain mukaan ulkomaisia lainoja sai maksaa takaisin inflatoituneilla Suomen markoilla, mikä suututti velkojia.
Vuosikymmen oli myös merkittävää kansallisen eheytymisen aikaa, jolloin raskaan sisällissodan jakama maa pyrittiin sosiaalisin uudistuksin eheyttämään. Maltilliset porvarit ja sosiaalidemokraatit tekivät yhteistyötä, jonka seurauksena toteutuivat muun muassa oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslaki. Väinö Tanner muodosti vähemmistöhallituksen sosiaalidemokraattien voimin 1926, eli alle 10 vuotta sisällissodan jälkeen. Hallituksen apulaissosiaaliministeri Miina Sillanpäästä tuli maan historian ensimmäinen naisministeri. Vuosikymmenen lopulla politiikka kuitenkin polarisoitui; Lapuan liike nousi ja satamalakko 1928–1929 kesti kymmenen kuukautta.
2020-luvun aloittava Suomi on monin verroin vauraampi maa, jota ei rasita tuoreen sisällissodan taakka. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi näyttäytyy yhtenä onnellisimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Politiikka on kuitenkin polarisoitunutta, populismi elää vahvasti, ja maalta tuntuu puuttuvan yhteinen visio. Väestö ikääntyy ja 5,5 miljoonan asukkaan maassa syntyy vähemmän lapsia kuin sata vuotta aikaisemmin 1920-luvulla. Samaan aikaan maahanmuutto ylläpitää lievää väestönkasvua ja kaupungistuminen etenee maaseudun kustannuksella, joten väestörakenne muuttuu voimakkaasti. Kaupungistuminen nostaa tuottavuutta hieman, mutta samalla työikäisen väestön supistuminen leikkaa talouskasvua. Yhä useampi työskentelee sote-palveluisssa, ja monet pienemmät paikkakunnat näivettyvät. Hyvinvointiyhteiskunnan kantokykyä koetellaan, sillä talouden osalta suomalaiset joutuvat luultavasti tyytymään bruttokansantuotteen 1-2 prosentin vuotuiseen nousuun.
Suomella on maine yhtenä maailman parhaista velallisista. Mainetta on rakennettu 100 vuoden aikana ja se auttaa saamaan velkarahaa edullisella korolla, mutta maineen ylläpitäminen vaatii jatkossakin uskottavaa politiikkaa. Valtiolla ja kuntien jo entisestään suuri velka paisuu edelleen, koska ikääntyminen lisää menoja, eikä hidas talouskasvu pullista verotuloja. Lisäksi ilmavoimien hävittäjähankinnat edellyttävät useiden miljardien investointeja velaksi. Velkaa tarvitaan, mutta vain järkeviin hankkeisiin. Talouden elinvoima kaipaa merkittäviä rakenteellisia toimia. Yhä vanhemmaksi elävän väestön täytyy jatkaa myös työelämässä yhä pidempään, tuottavuutta täytyy nostaa koulutuksella ja investoinneilla, ja Suomeen täytyy saada työvoimaa ulkomailta. Suomi ei itse asiassa kamppaile ikääntymiseen liittyvien haasteiden kanssa yksin, joten kilpailu osaavasta työvoimasta tulee tapahtumaan globaalilla tasolla. Suomi ei ole tässä kisassa vahva ennakkosuosikki.
Politiikka kaipaa 20-luvulla kompromisseja. Hyvinvointivaltio ei selviä ilman työllisyysasteen nousua, joka edellyttää kompromisseja työmarkkinoilla, ja lisäksi tarvitaan työperäistä maahanmuuttoa, mikä ravistelee suomalaista kulttuuria. Suomi polarisoituu, jos eri kansalaisryhmien toiveita ei pystytä sovittamaan yhteen resurssinälkäisen hyvinvointivaltion kanssa. Suomella on nyt nuori hallitus, jonka soisi tekevän dynaamista politiikka menossa olevan murroksen hoitamiseksi - ei varjelevan nurkkakuntaisia etuja.
