Lasten rahankäyttö aiheuttaa vanhemmille helposti harmaita hiuksia. Aiheesta puhutaan vähän siihen nähden, että kyseessä on iso käytännöllinen haaste, joka koskettaa jokaista lapsiperhettä. Ulkopuolinen ei voi sanella, miten pitäisi toimia, vaan perheen on sovittava omia arvojaan vastaavat käytännöt rahaan liittyen. Vertaistuki voi silti auttaa.

Yleensä toiveissa on opettaa lapsi säästäväiseksi ja vastuulliseksi kansalaiseksi, joka tekee valistuneita kulutuspäätöksiä. Keskeinen työkalu on perinteisesti ollut viikko- tai kuukausiraha, jota enemmistö vanhemmista antaa lapsilleen ainakin jossakin vaiheessa. Käytännöllinen syy viikkorahojen antamiselle on mahdollistaa lapselle tarpeellisten ostosten tekeminen. Usein viikkorahoihin liitetään myös muita kasvatuksellisia tavoitteita.

Rahaa saa pankista

Pienellä lapsella ei vielä voi olla selkeää otetta raha-asioista. Orastavia ajatuksia löytyy, muttei kirkasta käsitystä siitä, mistä raha tulee ja minkälaisiin ostoksiin on varaa. Luonnollinen ensimmäinen hypoteesi saattaa olla, että raha tulee pankista. Ajattelumallin mukaan raha on ilmaista siinä mielessä, että sitä saa halutessaan kuinka paljon vaan.

Hieman isommalla lapsella on epäilemättä jo jokin käsitys työnteon ja rahan ansaitsemisen yhteydestä. Tästä ei vielä seuraa, että olisi selkeä näppituntuma mittasuhteista. Lapselta on paljon vaadittu esimerkiksi hahmottaa se, miten paljon aikuinen tienaa ja minkälaiseen kulutustasoon se tuo mahdollisuuden. Puhumattakaan siitä, mitkä tekijät käytännössä määrittävät ansiotason tai pakollisten menojen määrän.

Lapsi onkin lapsi, eikä laajempaa vastuuta tai ymmärrystä perheen taloudesta tarvitse olla. Lapsen omassa kontekstissa voi kuitenkin olla käsitys siitä, mikä on halpaa, kallista tai kohtuullista. Usein lapset ovatkin kiinnostuneita rahasummista ja niiden vertailemisesta, joten monilta lapselta löytyy luontainen taipumus raha-asioiden haltuunottoon.

Toive vai tarve?

Pieni lapsi ei pohdi tulevaisuutta kovin paljon nenäänsä pidemmälle. Aluksi viikkorahat ovat lähinnä tapa oppia konkreettia rahataitoja kuten laskemista, maksamista ja tuotteiden hintojen vertailemista. Jostain on aloitettava. Nopeasti vastaan tulee kuitenkin havainto käytettävissä olevan rahamäärän rajallisuudesta. Kokemus kauppareissusta on jokseenkin erilainen, kun on itse vastuussa ostoksiinsa liittyvästä budjettirajoitteesta. Viikkorahan ydintehtävä onkin opettaa lapselle valintojen tekemistä rajallisessa maailmassa. Kaikkea ei voi saada, joten täytyy päättää, mikä on tärkeää.

Budjetin rajallisuudesta seuraa myös, ettei kaikkia tarpeitaan voi tyydyttää välittömästi. Isompia hankkeita varten viikkorahoja täytyy oppia säästämään tulevaisuuteen. Samalla oppii talouden pitkäjänteistä suunnittelemista. Säästäminen on kulutuksen siirtämistä tulevaisuuteen ja lainaaminen kulutuksen siirtämistä tulevaisuudesta nykyhetkeen. Periaatteen tasolla yksinkertaista, mutta toteutusta on silti hyvä harjoitella asuntolainaa pienemmillä summilla.

Viikkorahojen tavoitteena ei ole virittää säästäväisyyttä ääriasentoon. Osa lapsista on luonnostaan niin säästäväisiä, että pikemminkin voi olla tarve kannustaa rahan kuluttamiseen. Jollekin toiselle haaste on päinvastainen. Rahankäytössä ihanteena on aristoteelinen kultainen keskitie, eli ei liiallinen tuhlaavaisuus, muttei toisaalta ylikorostunut saituruus. Rahalla ei ole itseisarvoa, vaan sitä on tarkoitus käyttää jossakin vaiheessa. Tavoitetilana on opettaa lapsi käyttämään rahaa siten, että hänen yli ajan laskettu hyvinvointinsa maksimoituu.

Money for nothin’ (and candy for free)

Eniten mielipiteitä jakaa kysymys viikkorahojen vastikkeellisuudesta. Aikaisemmin on ehkä ollut yleisempää korostaa perheen sisäistä yhteisvastuuta, eli sitä että lasten pitää osallistua kotitöihin ilman rahallista korvausta. Nykyisin monet ajattelevat, ettei suoritusten mittaaminen rahassa ole ongelma: imuroimisesta saa 5 euroa, oman huoneen siivoamisesta 2 euroa ja hamsterin ruokkimisesta 50 senttiä. Vastikkeellisuudella pyritään opettamaan, ettei rahaa tule itsestään, vaan töitä täytyy tehdä. Joskus rahaa annetaan esimerkiksi koulutehtävistä tai kokeissa menestymisestä.

Vastikkeellisuuden liiallinen korostaminen saattaa kuitenkin johtaa siihen, ettei lapsi liikauta eväänsä yhteisten tavoitteiden eteen ilman maksua. Suhtaudun myös hieman epäillen siihen, että koulutyöstä maksamalla saadaan pidemmän päälle hyviä tuloksia. Raha yksinään on turhan ulkokohtainen motivaattori. Tilapäisesti siitä voi olla apua, jos esimerkiksi tavoitteena on kannustaa parantamaan lukutaitoa, ja siten herätellä omaehtoista lukuinnostusta.

Vaikka erillisiä kotitöitä ei hinnoiteltaisi, on vanhemmilla luonnollisesti mahdollisuus tarvittaessa kiristää viikkorahoilla toivottujen käyttäytymisvaikutusten saavuttamiseksi. Useimmilla työpaikoillakaan ei hinnoitella jokaista yksittäistä työsuoritusta, mutta silti vallitsee tietoisuus siitä, että suoritteiden puuttuminen saattaa johtaa seuraamuksiin. Myös perheen sisällä on mahdollista käynnistää yt-neuvottelut, jotka voivat johtaa viikkorahoihin liittyvän kassavirran katkeamiseen. Tämä uhka saattaa lopulta selittää parhaiten viikkorahojen kestosuosiota kasvattajien keskuudessa.