Blogi: Lapselle sijoittaminen on muuttunut valtavasti omasta lapsuudestani – muutos saattaa johtua enemmän suhtautumisesta sijoittamiseen kuin yhteiskunnan muuttumisesta

Olemme keskiluokkaisia ja pystymme pistämään syrjään rahaa molemmille lapsillemme. Ennen ensimmäisen lapsen syntymää koin ajatuksen silti vieraaksi. Sellaista ei tehty, kun minä olin lapsi.

Itse muistan lapsuudestani säästöpossun ja pahvisen pankkikirjan, josta näki tilin saldon. Tilille kertyi juhlapäivinä pieniä summia mummoilta. Pienistä säästöistä maksettiin pieniä säästöjä. Huhujen mukaan oli myös lapsia, joiden lapsilisät menivät säästötilille. 

Amerikkalaisista elokuvista näin, miten poliisit tuskailivat säästöjensä kanssa, joiden piti riittää lasten yliopistojen lukukausimaksuihin. Suomessa tämä tuntui vieraalta, sillä lapsesta asti olin tottunut ajattelemaan, että raha ei ratkaise yksilön mahdollisuutta tavoitella unelmiaan.

Lapsen syntymän jälkeen mietin, että miksi minä sitten alkaisin kartuttaa lapsille sijoituksia. Tarkoittaako se sitä, että uskon yhteiskunnan muuttuvan lapsien varttuessa niin paljon, että he eivät saa mahdollisuuksia koulutukseen tai omaan asuntoon ilman vanhempien sijoituksia? Onko oikein, että keskiluokkaiset lapseni saavat paremmat edellytykset kuin joku toinen lapsi? Jos me säästämme lapsillemme, murentaako se osaltaan yhteiskunnan koheesiota?

Tietysti pohdin myös pessimistinä, miten voin luottaa, että osakemarkkinoiden tuotto säilyy edes siedettävänä tulevina vuosina. Olisiko rahoille kuitenkin parempaa käyttöä pienlapsiperhearjessa? Voiko lapseni oppia helpon rahan makuun?

Puolisoni on vahvatahtoinen ihminen ja varmasti olisimme päätyneet sijoittamaan lapsillemme, vaikka minä olisin pohdinnoissani päätynyt ajattelemaan toisin. Olin silti itsekin sitä mieltä, että sijoittaminen on hyväksyttävää ja järkevää.

Ensinnäkin meidän on vanhempina on otettava vastuu siitä, että pieni summa oman elämän alkuun ei sotke lapseni taloustaitoja. Toiseksi kyse ei ole miljoonien omaisuusmassasta, joka tekisi lapsestani taloudellisesti riippumattoman. Kolmanneksi jos en luota, että rahoitusmarkkinat kykenevät antamaan pitkäaikaisia tuottoja, luotan ylipäätään aika vähän yhteiskuntaan, jossa lapseni kasvavat.

Viimeiseksi pohdin, hyväksynkö alkamalla sijoittamaan lapsilleni sellaisen yhteiskunnan, jossa poliisit murehtivat rahojen riittämistä vain yhden lapsen yliopistokoulutukseen. En usko. Tutkailin Tilastokeskuksen Kotitalouksien varallisuus -tilastoa, joka kuvaa suomalaisten varallisuuden kehittymistä vuodesta 1987 - eli melkein syntymästäni - vuoteen 2016.

Tilasto ei anna vastausta siihen, miten vanhemmat ovat sijoittaneet lapsilleen, mutta se kuvaa sitä, miten ylipäätään perheet ovat sijoittaneet. Kun vuonna 1987 vain 20 prosenttia lapsiperheistä omisti osakkeita tai rahastoja, on osuus nyt 55 prosenttia. Kaikkein suurin kasvu on omassa ryhmässäni, eli alle seitsemänvuotiaiden lasten vanhemmissa. 

Ajattelen nyt siis niin, että yhteiskunta ei ole muuttunut, vaan sijoittaminen on yleistynyt. Tätä kuvaa myös tutkimuksemme, jonka mukaan erityisesti pienten lasten vanhemmat sijoittavat nyt lapsilleen.

Sijoittamista lapselle ei kannata märehtiä, kuten minä tein. Aika on sijoittajan paras apuri, joten kannattaa aloittaa mieluummin heti kuin myöhemmin.